Laajakaista ei kuulu kaikille?

Tommi Karttaavi

Julkaistu alunperin Kärkiverkosto-kolumnina 15.8.2002

Kehutaan nyt aluksi: Suomessa on asiat aika hyvin, mitä tietoliikenneyhteyksiin tulee. Perinteinen, kuparikaapeliin perustuva puhelinverkko on erittäin kattava ja GSM/GPRS-verkko pitää huolen siitä että lähes mistä tahansa Suomen alueella voi käyttää puhe- ja datapalveluita. Hinnatkaan eivät nykyisin ole useimmille este verkkopalveluiden käyttämiselle. Sitten se pakollinen mutta: laajakaistayhteyksien suhteen asiat voisivat olla paremminkin. Erityisesti laajakaistaverkon saatavuus laittaa kansalaiset eriarvoiseen asemaan asuinpaikan perusteella.

Mutta mikä sitten on laajakaistayhteys? Jotkut puhuvat sujuvasti ISDN:sta laajakaistana ja esimerkiksi GSM-datayhteyteen verrattuna sitä voisi sellaisena pitääkin. ADSL:aa kutsutaan yleisesti laajakaistatekniikaksi, muuallakin kuin operaattoreiden mainoslauseissa. Tuoreen Liikenne- ja viestintäministeriön televiestintätilaston mukaan laajakaistaliittymien määrä on huikeassa kasvussa ja niistä noin 70 % on ADSL-liittymiä. Ja onhan jopa kahden megabitin sekuntinopeuteen pystyvä, jatkuvasti kiinteällä hinnalla käytössä oleva linja aivan eri planeetalta kuin modeemin kanssa pulaaminen.

Laajakaistalle tulee käyttöä kodeissakin

Sitten on niitä, joiden mielestä alle viiden megan linjat punnitaan neuvolassa, eikä niillä ole mitään asiaa laajakaistaisten sukukokoukseen. Viisi megaa tuntuu monien mielestä tällä hetkellä käsittämättömän suurelta kapasiteetilta. Useilla kunnilla on paljon vähemmän kaistaa kaikille työntekijöilleen (ja kirjastojen, koulujen yms. kautta tuleville käyttäjille). Minkä takia jonkun pitäisi saada kotiinsa moisia yhteyksiä. Siksi että niitä tarvitaan ennen pitkää. Se mikä tällä hetkellä riittää paremmin kuin hyvin, muuttuu muutamassa vuodessa pullonkaulaksi. Tietoliikenneinfrastruktuuria suunnitellessa pitäisi aina olettaa pahinta kun arvioidaan kapasiteetin kasvutarvetta.

Rajoituksistaan huolimatta ADSL on siis kuitenkin yleisin laajakaistayhteydeksi kutsuttu ratkaisu kotitalouksille ja pienyrityksille. Sekään ei ole kuitenkaan saatavissa kaikkialla. Kun mennään ruuhka-Suomen ulkopuolelle, ei ADSL-yhteyden saaminen ole itsestään selvää. Monissa maalaiskunnissa kirkonkylällä, tai lähellä sitä asuvat voivat sen ostaa, mutta haja-asutusalueella asuvat harvemmin. Syy on yksinkertainen: puhelinkeskuksen muuttaminen ADSL-valmiuteen on kallista ja investointien takaisinmaksuajat muodostuvat operaattoreiden mielestä kohtuuttoman pitkiksi. Ainakin kun ottaa huomioon niiden tämänhetkisen tuloskunnon.

Syrjäkylillä tarvitaan laajakaistaa siinä kuin keskuksissakin

No entäs sitten? Eihän haja-asutusalueella asuva saa monia muitakaan palveluita, jotka taajamissa ovat itsestäänselvyyksiä. Eikös se ole niiden oma ongelma, jotka ovat päättäneet asua susirajan takana? Kyse ei kuitenkaan ole yhdestä savusta siellä ja toisesta tuolla, vaan monissa maalaiskunnissa merkittävä osa väestöstä asuu pienemmissä taajamissa, kuntakeskusten ulkopuolella. Palvelut kuitenkin keskittyvät kuntakeskuksiin ja kuntaliitosten myötä ne siirtyvät aina vain kauemmas. Palvelujen tarjoaminen sähköisesti voi auttaa torjumaan maaseudun autioitumista, mutta pelkkä sähköisten palveluiden tuottaminen ei riitä; ihmisillä on oltava myös mahdollisuus käyttää niitä. Monet näistä palveluista, kuten esimerkiksi jotkin telelääketiede- tai etäopetussovellukset, vaativat laajakaistaa toimiakseen.

Mitä pitäisi tehdä niillä alueilla, joilla vapaa kilpailu ei toimi?

Kuinka tilannetta sitten voisi korjata? Suomen telepolitiikka perustuu sääntelyn purkamiseen, kilpailun edistämiseen sekä tutkimus- ja kehitystoiminnan tukemiseen, ei tietoliikenneyhteyksien rakentamiseen yhteiskunnan varoilla. Politiikka onkin toiminut kohtalaisen hyvin, mutta mitä pitäisi tehdä niillä alueilla, joilla vapaa kilpailu ei toimi? On arvioitu että valokaapelin rakentaminen jokaiseen kotiin ja yritykseen maksaisi n. 3,4 miljardia euroa.

Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että laajakaistaverkon rakentaminen haja-asutusalueilla on kiinni kuntien aktiivisuudesta. Erilaisia seutuverkkoprojekteja onkin käynnissä eri puolilla maata, mutta harvemmin niissä kuntalaisten liityntäyhteyksiä ajatellaan. Ratkaisua ongelmaan voisi hakea luomalla uudenlaisia yhteistyömalleja kuntien, operaattoreiden ja verkonrakentajien välille. Myös loppukäyttäjät voisivat kantaa kortensa kekoon.

”Kylä voidaan verkottaa vaikka talkootyönä…”

Kylä voidaan verkottaa vaikka talkootyönä, mutta jonkun pitää rakentaa myös runkoverkko ja pitää huoli siitä että kokonaisuudesta muodostuu toimiva ja turvallinen. Toimivan kokonaisuuden rakentaminen ei ole helppoa, eikä nopeasti muuttuvassa maailmassa ole yksinkertaista tehdä teknologiavalintoja. Pienemmissä kunnissa ei yksinkertaisesti ole riittävästi resursseja edes tietotekniikan hallintoon ja ylläpitoon, saati sitten sen kehittämiseen. Koulutus- ja tutkimusmaailman mukaan saaminen ja eri seutuverkkohankkeiden parempi keskinäinen koordinaatio auttaisivat merkittävästi.

Kirjoittaja on ISOC Finland - Suomen Internet-yhdistyksen puheenjohtaja